sunnuntai 20. lokakuuta 2013

YLPEÄ JA SURULLINEN

Lähtiessäni yksin Lontooseen muutamaksi päiväksi sain muutamilta tahoilta kuulla kuinka rohkea olin. No, mielestäni ei ihan hirvittävää rohkeutta vaadi lähteä kaupunkiin, joka elää turismilla ja jonka kielen osaa. Sitä paitsi kysymys oli vain muutamasta päivästä, jonka jälkeen arki alkoi hyvin nopeasti.
Veljeni sen sijaan tekee vuoden vaihteessa jotain todella rohkeaa. EU direktiivin mukaan hän ei voi enää vuodenvaihteen jälkeen jatkaa tämän hetkisessä työssään, vaikka hän on kouluttautunut kyseiseen työhön ja vaikka hän on vuosi tolkulla tehnyt työtä. (Se on jotenkin hassua, että kun vuosi vaihtuu keskiviikkona, niin tiistaina hän on vielä pätevä työssään, mutta keskiviikkona ei). Direktiivi on huono, koska se antaa veljelleni mahdollisuuden pakata rinkan ja lähteä maailmalle. Ja kyllä, hän meinaa myös tehdä niin.
Veljeni on koko vuoden puhunut siitä, kuinka hän lähtee. Olen ollut todella ylpeä, mutta nyt, kun matka lähestyy en enää tiedä mietä ajattelisin. Hän on elänyt koko vuoden lähtöä ajatellen ja säästänyt kaiken ylimääräisen. Nyt hän on jo ilmoittanut vuokranantajalleen, ettei tarvitse asuntoa enää vuodenvaihteen jälkeen ja hän on alkanut myymään omaisuuttaan pois. Pian ei jää enää muuta, kuin rinkka ja kasa vaatteita.



8.1.2014 lentokone lähtee ja vie veljeni mukanaan. Ranskaan. Pariisiin. Sieltä matka jatkuu Espanjaan sitten Afrikkaan, Australiaan ja niin edelleen. Yksi eksoottisimmista matkapaikoista on Kurdistan. On kuitenkin mukava huomata, että veljelläni on tehnyt todella tarkan matkasuunnitelman eikä hän muutenkaan ihan takki auki ole lähdössä.
Veljeni on varannut matkaan vuoden. Ja toivon todella, että vuoden jälkeen hän palaa takaisin eikä lähde enää muualle, kuin kerran kesässä kanarialle korkeintaan viikoksi, koska siellä on suomalaisia pian enemmän kuin paikallisia. Olen todella ylpeä veljeni rohkeudesta, mutta vuosi tuntuu todella pitkältä ajalta. Onhan kyseessä pikkuveli.
Olen itkenyt monta päivää sen jälkeen, kun asia konkretisoitui. Olemme veljeni kanssa todella läheisiä ja molemmat saa apua toiselta aina, kun apua tarvitaan. Veljeni ei ole halunnnut kamalasti puhunut matkastaan, koska tietää kuinka vaikea asia se minulle tulee olemaan. Myönnän, että pillitän nytkin tätä kirjoittaessa. Äidin kanssa asiasta ei pysty puhumaan ollenkaan eikä isällekään asia ole yhtään sen helpompi. (Se ei vaan paru). Uskon siis, että veli pärjää, mutta miten minä pärjään täällä ilman veljeä?


Olisi mukava kuulla, kuinka te muut olette selvinneet sisarusten vuoden reissusta. Vaihtari vuosi, aupair vuosi? Onko aika mennyt nopeasti?

5 kommenttia:

  1. Oho, oon kyllä jotenkin vähän kateellinen ihmisille ketkä uskaltaa noin rohkeasti vain ottaa ja lähteä, minusta ei olisi siihen. Ihanaa että uskaltaa toteuttaa isompiakin haaveita. Mutta ymmärrän kyllä hyvin sun puolen asiasta, vuosi on pitkä aika aina eteenpäin katsottuna. En todellakaan tiiä mitä ajattelisin jos oma sisko tekisi samoin. Onneksi toisaalta nykyään on niin helppo pitää yhteyttä vaikka toinen olisikin toisella puolen maapalloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, mutta ei se oo sit kuitenkaan sama. :/

      Poista
  2. Kokemusta ei reissusta ole, mutta mulle oli aikoinaan iso kriisin paikka kun pikkusisko muutti toiseen kaupunkiin, ihan toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Ollaan kanssa tosi läheisiä ja aina oltu toistemme tukena ja turvana. Alkujärkytyksestä toivuttuani siitä kuitenkin selvisin, ja se 4 vuotta kului kyllä tosi nopsaan. Tsemppiä, voin vaan kuvitella miten raastavalta tuo tuntuu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi oi. Toikin on jo paha. Meidän kilometrit kun nyt on jotain 3.

      Poista
    2. Niin meilläkin tällä hetkellä. Kylmää aina kun sisko mainitsee muuttamisen kaupungista uudestaan :/

      Poista